***

Suomessa on yli 400 000 yksinäisyydestä kärsivää ihmistä. Yksinäisyys koskettaa mua erityisen paljon, koska tiedän henkilökohtaisesti miltä se tuntuu ja mitä se on. Aiheesta kirjoitetaan paljon juttuja, mutta harvempi oikeasti tietää mitä yksinäisyys oikeasti on.

Yksinäisyys on sydäntä särkevää, koska olemme pohjimmiltamme täysin sosiaalisia olentoja. Yksi pitkän iän salaisuuksista on juuri sosiaalinen elämä, hyvät läheiset ihmissuhteet. Kaikki mitä teemme on ylipäätään lopulta toisiamme varten. Toiset ihmiset tekevät omasta elämästä suuresti rikkaampaa. Yhteys toisiin ihmisiin on se tunne joka tekee meidät ehjiksi.

Yksinäisyys on koskettanut mua elämäni varrella useammankin kerran. Ehkä sitä on aina ollut jotenkin hieman erilainen ja sitten myös erityisherkkyys on oma osa sitä kokemusta. Kuitenkin yksinäisyys on koskettanut kaikkein eniten aikuisena n. 10 vuotta sitten erottuani entisestä miehestäni.

Tuolloin elämäni muuttui totaalisesti. Ennen eroa elämäni oli hyvin sosiaalista. Kotonamme kävi paljon vieraita ja kävimme kylässä perheen kesken kavereilla ja perheillä joilla oli myös lapsia sekä sukulaisilla. Asuimme omakotitalo alueella jossa kaikki naapurit oli tosi mukavia. Niiden kanssa tunnettiin hyvin ja juteltiin postilaatikolla enemmänkin kuin vain tervehdyksen verran… kävästiin silloin tällöin aina kahvillakin.

Olin kauneusalan yrittäjä ja yhdessä hyvän ystäväni kanssa omistimme liiketilan. Olimme tekemisissä myös työajan ulkopuolella ja työ hommat sujui mutkattomasti, vaikka molemmilla oli oma yritys. Työssäni tapasin päivän aikana paljon ihmisiä ja joistakin asiakkaista tuli läheisiä (joita vieläkin välillä muistelen ja kaipaan!)… ja jopa oikeita hyviä ystäviä… joka päivä sai jutella ihmisten kanssa joilla oli samat kiinnostuksen kohteet… vaihtaa ajatuksia asioista jotka kosketti itseä. Kouluttauduin alallani kokoajan .. opiskeli myös rakennekynsi kouluttajaksi ja kävin yritys kursseilla. Tykkäsin työstäni ja se antoi paljon.

Pidin tuohon aikaan elämän tyylistäni ja sen rytmistä. Yksinkertaisesti tykkäsin elämästäni. Kotona rakastin sisustaa ja minulla oli ystäviä joiden kanssa sitäkin intohimoa sain jakaa. Minulla oli kavereita, ystäviä… ja aina joku jolle soittaa. Oli saman henkisiä ihmisiä ympärillä. Entisen mieheni perheen ja suvun kanssa pidimme paljon yhtä. Aina kokoonnuttiin jonkun synttäreille tai muihin kissan ristiäisiin ja ihmiset tuli paikalle ja minusta se oli ihana asia. Oma sukuni ei koskaan ollut sellainen kummankaan vanhemman puolelta.

Sitten erosin ja elämäni muuttui. Vaikka itse olin se joka halusi erota oli ero silti todella vaikea. Eikä vähiten siksi, että elämä oli niin juurtunut niihin uomiin ja siinä oli paljon hyvää josta jouduin luopumaan. Jokainen eronnut tietää, että jollain lailla ihmiset muuttuu elämässä eron myötä. Jotku ihmissuhteet vaan jää ja se on tietysti ok myös näin. Erossa minulle ei kuitenkaan jäänyt ketään miehen puolen perheestä tai sukulaisista. Tavallaan se satutti tosi paljon ja herätti kysymyksen “enkö merkinnyt kenellekkään omana itsenäni yhtään mitään”?

Mutta en tuolloin vielä tiennyt, että tuo kaikki oli vasta alkua yksinäisyydelle jota tulisin kokemaan.

Vuosi eron jälkeen muutin eri paikkakunnalle nykyisen mieheni kotipaikkaan. Vaikka matkaa oli vain 35km oli se kuitenkin sen verran, että kun aloin odottamaan iltatähteämme päätin lopettaa yrityksen pitämisen kun jäisin äitiyslomalle. Osittain myös siksi, että olin jo pitkään kärsinyt poskiontelotulehdus kierteestä ja uskoin rakennekynsi työssä altistuneeni akryyli pölylle ja olleen syy sen puhkeamiseen. Jäin siis samalla myös työttömäksi ja tyhjänpäälle siinä mitä alkaisin tekemään äitiys vapaiden jälkeen.

Muutossa ja yrityksen lopettamisen lomassa elämästäni hävisi taas uusi kourallinen ihmisiä. Juuri ne omassa arjessa eniten läsnä olleet ihmiset. Jossain vaiheessa löysin itseni uudelta paikkakunnalta, työttömänä kotiäitinä jonka elämä oli hiljentynyt totaalisesti. Mieheni oli elänyt useamman vuoden yksin poika miehenä ja hänen ystävä piiri muodostui enimmäkseen niistä mies puolisista kavereista. Kenenkään hänen kaverien puolisot eivät liiemmin käyneet kylässä miehelläni.

Uudella paikkakunnalla ja mieheni ystävä piirissä kukaan ei tuntunut oikein olevan kiinnostunut minusta mitenkään syvemmällä tasolla ja moni suhtautui minuun kaupunkilais hempukkana joka muuttaa maalle meikattuna, rakennekynsineen ja hiustenpidennyksineen. Yksi mieheni kavereista alkoi tervehtimään ja puhumaan minulle vasta sitten kun kuuli, että saamme lapsen. En kokenut mitenkään lämminhenkistä vastaanottoa kokonaisuudessaan.

Toisaalta elämän muutos jossa muuttui perhe, lopetin yritykseni ja muutin eri paikkakunnalle sysäsi minut myös isolle henkiselle tielle. Kaikki ikäänkuin vyöryi päälle. Koko elämä, lapsuuden haavat ja traumat. Kaikki tuli käsiteltäviksi. Aloin henkisesti herämään ja muuttumaan ihmisenä. Samalla myös itse sulkeuduin enkä osannut jakaa sitä kunnolla kenenkään kanssa. Ne ystävät joiden kanssa eniten olin ollut tekemissä, kellään ei ollut lapsia ja oma elämä oli taas vauva arkea ja toisaalta uusperhe elämää jonka kiemuroista en osannut heille jakaa. Vetäydyin omalta osaltani ystävyys suhteista myös.

 

 

 

Mitä yksinäisyys oikeasti on?

En vielä tänäkään päivänä ole löytänyt omalta paikkakunnaltani sellaista omaa hengenheimoa tai ystävä piiriä. Kaikkein yksinäisimmillä hetkillä on ehkä eniten satuttanut kun on vaikka nähnyt somessa toisten naisten illoista, viikonlopuista ja harrastuksista juttuja. On viiltänyt muistella, että ennen minullakin oli tuollainen elämä, ystäväpiiri ja elämä täynnä naurua ystävien kanssa.

En ajattele mitenkään negatiivisesti, että minussa olisi jotain vikaa tai että kukaan ei tykkää minusta tai muutakaan. Uskon, että näin vaan kävi monien sattumien summana omassa elämässä. Osaksi olosuhteista johtuen, mutta myös oman valinna kautta koska muutuin ihmisenä niin paljon. 

Usein hyvää tarkoittavat ihmiset sanovat, että lähde vaan sinne ihmisten ilmoille ja piireihin jossa niitä ihmisiä tapaa, mutta eihän se käytännössä niin mene. Et voi mennä kenellekkään sanomaan että hei kuule olen yksinäinen voitko olla mun kaveri… oishan se nyt aika kreisiä. Ystävyydessä on ihan sama kuin rakkaus suhteissa. Siinä vain joku natsaa ja huomaa, että ei hitsi tuossa on kyllä tosi mahtava tyyppi ja tunne on molemminpuolinen ja juttua vaan rupeaa tulemaan. Tavallaan molemmilla pitää olla se aukko sille uudelle ihmiselle. Se ei tule pakottamalla, missään jumpan lomassa tai harrastuspiireissä väkisin etsimällä. Se vain tapahtuu luonnostaan.

 

Olen aina ollut tosi sosiaalinen ja avoin ihminen enkä ole ujo. Enkä koskaan ole jäänyt vain pelkästään kotiin omien seinien sisälle. Yksinäisyys ei ole riippuvaista ihmissuhteiden määrästä tai sosiaalisista kontakteista vaan se on tunne siitä, ettei kuulu mihinkään, kenenkään kanssa. Elämästä puuttuu juuri ne ihmiset joiden kanssa on täysin samalla aaltopituudella. Se oma heimo ja elämän piirit ja tekemiset jotka nivoutuu sun arkeen.

Itselle some on ollut pelastava juttu. Sen kautta olen löytänyt niitä omanlaisia ihmisiä ja nähnyt että kyllä niitä on olemassa. Myös koulutusten myötä (valokuvaus ja rentoutus-ohjaaja) on saanut kokea onneksi sitä yhteen kuuluvuutta ihmisten kanssa joiden kanssa on samat intressit. Parhaimmat ystävät ovat edelleen kuitenkin niitä joiden kanssa soitellaan, mutta nähdään harvoin. Edelleen valitsen myös sen etten halua elämääni kauheasti ihmisiä joiden kanssa ei ole aidosti samaa henkeä. Haluan aitoja, merkityksellisiä ihmissuhteita. Haluan ihmissuhteita joissa uskallan olla haavoittuva.

Joskus on kiva toki jutella ihmisten kanssa vain kevyemmin ja sellaisille suhteillekkin on paikka, mutta hyvin usein koen jossain kahvi pöydässä, että itse menisin keskusteluissa paljon syvemmälle kuin muut ja tietynlainen ulkopuolisuuden tunne on olemassa.

On olemassa sanonta: ” Riippumatta siitä, kuinka avoin, syvällinen ja rakastava olet. Ihmiset kohtaavat sinut aina sillä syvyydellä, jolla ovat kohdanneet ensin itsensä.”

Olen kohdannut itseni aika syvällä. Tavallaan se on koko elämäni perustava tarkoitus. Olla tiellä jossa kohtaan itseni, ihmisyyden, elämän merkityksellisyyden syvemmin ja se matka ei ole päämäärä vaan se kuka olen kokonaisuudessani ihmisenä. Silloin myös aidot ihmissuhteet voivat muotoutua vain sellaisten ihmisten kanssa jotka ymmärtävät sen omakohtaisesti.

Oman yksinäisyyden ymmärtäminen on tuonut kuitenkin lohtua. Kun on pystynyt aidosti katsomaan tilannetta siten, ettei lähde itseä syyttelemään. Kaikella on tarkoituksensa ja elämässä on omanlaisia aikakausia. Toisaalta myös se, että viihdyn todella hyvin yksinkin ja rakastan sekä inspiroidun luovuudesta ja luovista projekteista joita jaksan pakertaa yskin.

Haluan kuitenkin sanoa sulle joka jossain ehkä luet tätä ja koet yksinäisyyttä – usko ja luota, että olet riittävä ihminen silti. Etkä todellakaan ole yksin. Minä tiedän miltä susta tuntuu. <3 Ehkä olet erilainen kuin monet muut, mutta se on luultavasti se sun suurin rikkaus ja tarkoittaa usein myös sitä, että sulla on jotain mitä antaa muille ja maailmalle, jotain mitä voi antaa vain oman syvemmän kokemuksesi kautta <3  Halauksia, Hannele 

 

 

 

READ ALSO ” UNELMAT JA INSPIRAATIO”